Milo on saanut selkeästi lisää rohkeutta Pessin kanssa peuhattuaan. Enää eivät naapuruston koirat tunnu pelottavan poikaa yhtään vaan nyt Milon häntä heiluu innokkaasti, kun se edes kuulee jossain jonkun toisen hauvan haukkuvan. Se onkin jo tehnyt tuttavuutta rohkeasti Elviksenkin kanssa (2v. Suomenlapinkoira), jota aikaisemmin arasteli lujasti. Hyvin ovat pojat tulleet keskenään toimeen vielä tässä vaiheessa. Jääpä nähtäväksi miten menee jatkossa, koska rockin kuningas ei kuulemma oikein siedä toisia uroksia ja glennitkin ovat yleensä luonteeltaan sellaisia, etteivät ainakaan peräänny, mikäli joku riitaa haastaa. Riidan aloittajaksi glenni tuskin ryhtyy.

Hiljalleen ollaan alettu totuttaa poikaa myös pantaan ja hihnaan. Pannan laittaa poika hienosti itse päällensä, jos vähän namilla kannustaa ja suhteellisen nätisti osaa taivaltaa hihnaankin kytkettynä. Välillä hihnan kanssa tulee täysi pysähdys, mutta hyvässä yhteisymmärryksessä ollaan lopulta yleensä eteenpäin taas päästy. 'Odota' -käsky on sellainen, jota Milolle on opetettu heti alusta pitäen ja pikkuhiljaa tuntuu siltä, että on mennyt perille. Käskyn kuultuaan istahtaa odottamaan esim. suojatien eteen ja jatkaa matkaansa vasta, kun kuulee käskyn 'mennään'. Pieniä lenkkejä ollaan tehty lähiympäristöä kierrellen ja pariin kertaan ollaan käyty pikaisesti kaupungillakin, jotta Milo näkee vähän ihmisvilinääkin. Rautatieasemalla käytiin ihmettelemässä saapuvaa junaa ja liituraitapukuisia businessmiehiä kiiltävissä kengissään.

Luoksetuloa on viime päivinä harjoiteltu kovasti. Kotona sisällä ja ennestään tuntemattomassa paikassa tulee luokse hyvin ja hieman kauempaakin. Jos ei sisällä tulisi niin hienosti luokse käskyn kuultuaan, olisi varmasti syytä tutkituttaa pojan kuulo - sen verran kuuroille korville käskyt kaikuvat, kun paikka on ulkona, entuudestaan tuttu ja jotain mielenkiintoista on pojan näköpiirissä. Nooh, harjoittelu tekee terrierin ...vai tekeekö?

Milolla on sisäinen palo olla mukana kaikessa, mitä isäntäväki puuhaa. Ei ole väliä mitä tehdään, pääasia on, että tehdään ja se saa olla mukana. Auton pesussa Milo oli todella hyvä apuri kuljettaessa märän pesusienen hiekkaiselle pihatielle riepoteltavaksi aina tilaisuuden saatuaan. Milo muuten on autolla matkatessa todella rauhallinen ja yleensä aika kuluukin nukkumalla, välillä vettä siemaisten.

Tiistana Milo täytti 10 viikkoa ja sen kunniaksi annettiin sille matolääke. 10cm tahnaa poskeen ja emännän tahnaisen sormen pesu hoitui Milon toimesta - slurps, slurps. Puntarissakin käytiin, asunnossamme juoksee 5 kiloinen pötkylä.

Ulkoillessamme on ilmennyt uusi, värisyttävä ongelma pupun papanoiden muodossa. Ne tuoksuvat niiiiin hyvältä ja maistuvat vielä paremmalta. 'Irti' -käskyä tulee siis treenattua kylliksi, vaikkei se Milolla vielä täysin takaraivossa kolkutakaan. Taitavat papanat Milon silmissä olla parempia kuin Proformancen penturuoka, jota ei poika kertakaikkiaan suostu syömään pitkillä hampaillakaan. Aloimme hieman huolestua pennun syömättömyydestä kun oli jatkunut muutaman päivän ja päätimme kokeilla lisätä joukkoon hieman Eukanuban pentunappuloita. Kelpasi. Pelkkää Proformancea ei edelleenkään suostu suuhunsa laittamaan. Laita ihmeessä kommenttia, jos osaat ehdottaa ongelmaan toimivaa ratkaisua.

Tänään oli elämää hienompi päivä, jolloin Milo pääsi leikkimään Parsonrussellinterrieri Pessin kanssa. Tapaaminen Hillan ja Pessin kanssa oli sovittu kahdeksi Törnävälle ja Milo nukkuikin hyvät unet ennen suurta hetkeä.

Milo tarkkaili tuota upeaa Parson urosta ensin hieman varautuneesti ja tutkailikin kaverustaan aikansa hyvän välimatkan päästä. Todettuaan Pessin mukavanoloiseksi ja kiinnostavaksi, pääsivät tutustumisnuuskuttelut käyntiin täydellä voimalla. Pessi oli alusta pitäen erittäin kiinnostunut tuosta pienestä pötköstä.

Kun sinunkaupat oli tehty, aloittivat kaverukset kiitämään peräkkäin pitkin Törnävän saaren nurmikenttää. Aika kiisi kuin VR:n Pendolino poikien telmiessä nurmikolla Hillan ja minun keskustellessakoirista ja vähän muustakin. Todella hienosti meni kaikki - vauhtia piisasi ja sekä Milo että Pessi tuntuivat nauttivan tilanteesta. Välillä pojat pitivät hengäshdystaukoja rinnakkain loikoillen, kunnes Milo taas riivasi Pessiä leikkiin. Pessi oli todella kärsivällinen pienen pennun kolttosille ja innokkuudelle. Oikein miellyttävä leikkikaveri. Vanha kivennapalainen(ko?) sanonta sanoo: "Yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa!" ...muunnetaanpas se tässä nyt nykymuotoon: "Useat kuvat ja yksi video kertovat enemmän kuin yksi kuva ja tuhat sanaa!" ...eli en lähde leikkihetkeä tässä tämän enempää puisevasti kuvailemaan, koska miellyttävämmin pääsette mukaan touhuun visuaalisessa muodossa kuvagalleriasta ja videopätkästä.

Hauskaa oli ja Milo tuntui ottaneen kaiken irti mukavasta seurasta. Kotiin päästyämme se hakeutui suoraan petiinsä, jossa se nukkui pitkiä koiranunia. Välillä se kömpi sängystä juomaan ja magneetin lailla hakeutui takaisin sänkyyn uinumaan. Hyvien unien jälkeen maistui taas ruoka ja leikkihetket isännän ja emännän kanssa. On ne vaan älykkään tuntuisia vesseleitä nuo glennit. Milokin ymmärsi muutaman minuutin temuttuaan, että nyrkissä piilossa olevan namun saa otettua haltuun nyrkkiä tassulla koskettamalla. Kokeiltiin myöhemmin hieman vaikeuttaa tehtävää lisäämällä peliin mukaan toinenkin käsi. Alkuhämmennyksen jälkeen osasi Milo jo hienosti valita sen käden jota kannatti napauttaa tassulla.

On se vaan sellainen sydäntensärkijä. Niin ihastuksissaan ovat olleet naapurustomme ihmiset, jotka ovat tuttavuutta pääseet Milon kanssa tekemään ulkoillessamme. Milon sisäinen ja erityisesti ulkoinen söpöys on valloittanut kaikkien sydämet. Milo on ottanut jokaisen innokkaasti, häntä onnesta heiluen, vastaan. Milo nauttii suunnattomasti saamastaan huomiosta jota sille pyyteettömästi jaetaan - silittelyä, rapsutuksia ja ihastelua. Milo rakastaa kaikkia ihmisiä, pieniä ja isoja.

Ensikosketukset naapuruston koiriin olivat sen sijaan hieman pelottavia. Isoja hurttia, jotka räksyttävät ikävästi Milon nähdessään - tottahan siitä pieni vähän pelästyy. Sittemmin tosin kiinnostus näitä räksyttäjiä kohtaan on voittanut pelon ja Milo näyttääkin selkeästi uteliaisuutensa tarkkailuasemista. Pian Milo pääsee tutustumaan tarkemmin pariinkin koirakaverukseen - 5-v. Bichon Frisé -narttu Misaan ja 1,5-v. Parsonrussellinterrieriuros Pessiin. Isot hännänheilutukset Aleksille perheineen ja Hillalle

Milo on löytänyt myös ihmislapsista väsymättömän leikkikaverin, kun kävimme perjantaina esittelemässä pienokaisemme M:n sukulaisille. Viisi täysin uutta ihmistä astui Milon elämään, ja niistä nuorimmainen eli M:n 10-v. veljentytär on tainnut olla tähänastisista uusista tuttavuuksista Milolle kaikkein mieluisin. Pari tuntia meni kuin siivillä, kun lapset kisasivat pitkin nurmikenttää. Kivaa tuntui olevan molemmilla.

Kampaaminen on otettu mukaan päiväohjelmaan, eikä Miloa tunnu se häiritsevän yhtään. Kierähtää aina selälleen, että saa vatsanalusenkin kammattua. Kahdesta tassustakin on jo leikattu kynnet. Reipas koira, joka tekee lähes mitä tahansa saadakseen vähän rapsutuksia.

Pari yötä on jo nukuttu omassa sängyssä ja vedettiin Milonkin peti meidän makuuhuoneeseen, kun tuntui olevan tilanteesta aluksi hieman hämillään. Oikeassa taisit olla, Jukka, kun toivotit onnea yritykseen saada glenni nukkumaan eri huoneessa kuin me - luovutimme jo tässä vaiheessa! Ja toisaalta, miksi ihmeessä sen ylipäätään pitäisi nukkua eri huoneessa. Kummallinen on joskus ihmisenkin ajatuksen kulku. On paljon turvallisempaakin nukkua, kun on valpas vahtikoira vieressä uinumassa.

Mattoja on rehattu takaisin lattian peitoksi. Milo osaa jo kuitenkin hienosti tehdä asiansa paperille silloin harvoin, kun sisälle asiat tehdään. Toinen syy on se, että Milon jalat lipsuvat liukkaalla lattialla eikä se ole hyväksi pojan nivelille - M jo huolestui, että Milon näyttelyura tyssää siihen.

Kahdesti on Milo jo ollut tunnin yksin kotona. Ensimmäisellä kerralla lähdettiin saunaan, ja Milo oli niin hellyttävän näköinen, kun se tuli juosten ihmettelemään lelu suussaan, että minne me oikein mennään, ja sitten piti jo sulkea ovi kiinni sen nenän edestä. Takaisin tultuamme leikimme sen kanssa pitkän tovin kunnes pojalle tuli uni silmään. Seuraavana päivänä käytiin pikaisesti kaupassa ja apteekissa hakemassa Canex-matolääkettä. Milo taisi nukkua koko sen ajan, kun olimme poissa.

Johtoihin se ei onneksi ole osoittanut vielä minkäänlaista kiinnostusta, toivotaan että kiinnostus ei koskaa heräisikään. Hirmu kiltti Milo muutenkin on ollut. Tottelee hyvällä osumatarkkuudella 'ei', 'irti' ja 'tänne' -käskyjä ja osaa nimensäkin hienosti.

Ollaan jatkettu pieniä retkiä lähimetsiin ja Milo tulee rohkeana ja uteliaana perässä, välillä pysähtyen haistelemaan ilmaa/maata ja sitten pinkaisten juoksuun, ettei varmasti jäisi liikaa jälkeen. Se ei enää yksin lähde kauemmas seikkailemaan, vaan se jää istumaan viereen, jos kumpikaan meistä ei liiku minnekään. Kävellessä se pysyy joko taaempana tai rinnalla, edellä se enää harvemmin kulkee. Usein piiloudumme puun taakse, kun Milo katselee poispäin ja hetken päästä kuuluukin kova töminä Milon juostessa etsimään meitä. Kovat kehut ja rapsutukset kelpaavat kyllä tälle vesselille.

Paljon tulee tietenkin vielä eteen uusia, yllättäviä tilanteita, ettei oikein ensikertalaisena tiedä, miten asioihin pitäisi suhtautua, mutta onneksi takana on kasvattajan tuki ja Tuire Kaimion Pennun kasvatus -kirja.

Vihdoinkin tuo kauan odotettu päivä näki aamunkoiton. Tänään, keskiviikkona 12.7.2006, Milo matkaisi autossa 170 kilometriä ja saapuisi ilta-auringon saattelemana uuteen kotiinsa. Saavuimme Taramönttilään kahdelta iltapäivällä, jossa pienillä glenninaluilla oli käynnissä hurja takaa-ajoleikki synnyinkotinsa vehreällä nurmella.

Välillä painittiin niin, että näytti kuin tuolla vihreällä alustalla olisi ollut vain yksi iso brindlen värinen elävä möykky, josta pilkotti esiin vehnänvärinen hännän pätkä. Välillä möykky piilotti häntänsä sisäänsä ja työnsi esiin vehnäisen kuononsa. Sitten möykky taas hajosi viideksi pieneksi glenniksi - yksi vehnän ja neljä brindlen väristä pentua kiisi jälleen huumaavaa vauhtia pitkin Taramönttilän vihreää kiitorataa. Siinä sitten ihastelimme auringon paisteessa pentujen leikkejä ja huomasimme, että yksi puuttuukin jo joukosta. Milon velipoika, Reino, olikin jo matkannut uuteen kotiinsa. Toivottavasti Reino on kotiutunut mukavasti ja nauttii koiranelämästä täysin palkein, tuottaen iloa uudelle perheelleen

Vietimme Vuorentaustassa useita tunteja, jonka aikana keskustelimme glenneistä, niiden hoidosta ja vähän muustakin. Käytiin lenkillä käytiin Piikun ja Mörrin kanssa, saimme opastusta Sissiltä ja Jukalta käytännössä, miten glennin trimmaus ja kynsienleikkuu hoituu. Apuna tässä touhussa joutui olemaan Piiku, joka tuntui suhtautuvan touhuun iän mukanaan tuomalla vakaudella ja kärsivällisyydellä, vaikka sillä mielenkiintoisempaakin tekemistä varmasti olisi ollutkin. Hieman ennen lähtöämme Milo kävi suikussa. Tuntui nauttivan hommasta täysin siemauksin. Suihkun jälkeen odottelimme lämpimässä auringonpaisteessa turkin kuivumista ja joskus kahdeksan maissa aloitimme matkan kohti Milon uutta kotia.

Autoon olimme ottaneet mukaan lelun sekä pahvilaatikon, jossa pentu saisi maata sanomalehtien ja pyyhkeen päällä. Sissiltä saimme vielä mukaan toisen pyyhkeen, jossa oli tuttuja hajuja. Matkaan lähdettyämme Milo kuitenkin alkoi vaikuttaa hieman hätääntyneeltä, joten otin sen syliini. Jonkun aikaa se seurasi tarkkaan maisemia, ja laskimmekin leikkiä, että josko se yrittää muistaa tien kotiin. Saa sitten jolkutella takaisin Mönttilään, jos ei uusi koti miellytäkään. Ennen pitkää se kuitenkin ryhtyi petaamaan itselleen paikkaa syliini. Siinä tuo komistus sitten välillä nukkui, käänteli kylkeään, tuijotteli meitä ja tuhisi. Puolimatkassa näytti siltä, että Milon kurkkua kuivasi, joten pysähdyimme pitämään juomatauon. Samalla kävimme ihmettelemässä kaunista järveä ympäröivää luontoa. Sepäs olikin oiva paikka merkitä omaisuudekseen, joten Milo päätti tyhjentää rakkonsa. Eihän sitä koskaan tiedä, jos vaikka uusi isäntä ja emäntä joskus mökin tuon kauniin järven rannalle pykäisivät. Ei tarvitsisi muuta kuin ostaa tontti ja siirtää kolmostie levähdyspaikkoineen kulkemaan huitsin nevadaan. Mutta mitäpä sitä ei koiransa eteen tekisi? Kotiin saavuimme puoli yhdentoista maissa ja laitoimme heti Milolle nappuloita turpoamaan. Ymmärrettävästi Milo arastellen tutki omaa soppeansa ja sen lähiympäristöä. Ruoka oli samaa tuttua, mitä Milo syntymäkodissaankin sisarustensa kanssa söi - hyvää, ja se tulikin syötyä todella reippaasti. Nautinnon "kruunasi" pieni hikanpoikanen, joka iski kuin salama kirkkaalta taivaalta. Iskeekö se hikka muuten koskaan millään muulla tavalla? Ruokailun jälken kävimme ihmettelemässä lähimetsän käpyjä ja tuoksuja. Siinä samalla sitten vapautettiin luontoon lisää orgaanista ainetta sekä kiinteässä että nestemäisessä muodossa.

Oli nukkumaanmenon aika. Järjestelimme patjan Milon sängyn viereen. Tarkoitus olisi, että Milo nukkuisi jatkossa eri huoneessa kuin me, joten totuttelemme sen siihen nukkumalla aluksi itse sen vieressä. Näin asiantuntijat kirjoissa neuvovat tekemään. Melko katkonaiseksi jäi uni isännällä ja emännällä tuona yönä, kun tuntui reagoivansa jokaiseen pieneen rasahdukseenkin. Yhdet pissat teki yön aikana lehden päälle ja tämä siksi, että ei ehkä osattu tulkita Milon viestejä oikein vielä tässä vaiheessa. Yön aikana Milo vaelsi patjalle viereemme; ensin kainaloon ja siitä vähitellen alemmas, kunnes aamulla heräsin Milon pää jalkapohjani päällä. Aamupissojen jälkeen annoimme ruoan samassa aikataulussa kuin mihin se oli tottunut jo synnyinkodissaan. Useasti käytiin ulkona takapihan metsässä ja tottuneesti Milo siellä jo kulkeekin. Isoa rinkiä kierretään metsässä myös Milon vetämänä (jää aina odottamaan parin metrin päähän, jos edetään liian hitaasti), mutta kyllä tuo meitäkin kovasti seuraa, kun "pakoon" lähdetään. Melkoinen tutkimusretkeilijän alku. Lelutkin ovat saaneet kovaa kyytiä. Suosikkileluiksi ovat valikoituneet Kari -niminen myyrä karvaisine häntineen sekä Kiraffi -niminen kirahvi, joka örisee jämerästi joutuessaan riepotuksen kohteeksi.

Todella hienosti on Milo osannut tehdä asiansa ulkona eikä ole kovin montaa kertaa tarvinnut emännän tai isännän luuttuun tarttua. Ovat niin säännöllisiä kuitenkin nuo hätätilanteet, että hyvin jo osataan ennakoida milloin on hyvä käydä haahuilemassa ulkona. Kovasti on kehuttu ja rapsuteltu, kun on tehty asiat onnistuneesti ulos. Kävipäs kerran muuten myös niin, että tultuamme sisälle erään pissan jälkeen, Milo meni ovelle vikisemään. Hetken mietin, että mikähän nyt on homman nimi, kunnes siihenkin syy selvisi pissan ja kakan muodossa sanomalehden päällä. Eipä tullut mieleen, että Milo osaisi jo itse pyytää päästä ulos pissalle, varsinkin kun juuri oli oltu ulkona hyvä tovi

Illalla sitten oli vuorossa Milon suuri seikkailu uudessa ympäristössään. Käytiin ensimmäisen kerran vähän omaa pihaa kauempana. Hieman mietittiin, että onkohan vielä tässä vaiheessa järkevää lähteä tutkimaan maailmaa pihapiirin ulkopuolelta, mutta koska pihapiirissä mentiin jo sellaista vauhtia niin ajateltiin, että ehkä voidaan käydä katsomassa mitä muuta maailmasta löytyy. Puolen kilometrin päähän lähdettiin kävellen kauppaan. Milo matkasi sylissä oikeastaan aina kun oltiin liikeessä; kerran laskin sen maahan ympäristöä tutkimaan ja samalla lähestyikin viisi pyöräilijää peräkkäin. Pikkuisen jännitti, että kuinkahan se asiaan reagoi, mutta enemmänkin uteliaana Milo niiden perään katseli. Ohitse kiitäviä autoja se hieman kavahti, mutta sylissä oliturvallista ja pyrimme kävelemään mahdollisimman kaukana autoteistä. Odoteltiin Milon kanssa kaupan lähellä olevassa metsässä sen aikaa, kun M kävi kaupassa. Metsässä oli niin hyvät hajut, ettei se pystynyt oikein niihin autoihin enää keskittymäänkään. Hurjan retken päätteeksi käytiin vielä juoksemassa oman tutun lähikallion ympäri muutaman kerran ja sen jälkeen olikin hyvä ottaa piiiiiiitkät nokoset olohuoneen sohvalla, jossa oli kiva kaivautua tyynyn alle uinumaan. Vaikuttaa siltä, että parempaa paikkaa uudessa kodissa ei olekaan - minoon katos luolakoira!

Nokosilta herättyään oli Milo intoa täynnä. Leikittiin hetken sellaisella minikokoisella rekka-auton renkaalla ja sitten se lähtikin tutustumaan uuteen kotiinsa tarkemmin. Alun arkuus oli nyt poissa ja Milo nuohosi asunnon läpi kuin vaativa, vastaava rakennusmestari Stenholm Nelosen Talo-ohjelmassa. Puuhaillessa tulee nälkä ja onneksi olikin kello 22 iltapalan aika. Hyvällä ruokahalulla nautittiin tarjottu ateria, jonka jälkeen lähdettiin kävelylle lähiympäristöön. Hienosti mentiin yhtämatkaa ja Milo haisteli kaikkea aina pienistä asfaltilla lojuvista kivistä tuoksuviin päivänkakkaroihin. Hieman laajennettiin kävelyreviiriä takapihan metsästä noin 100 metriä eteenpäin ja Milo tuntui nauttivan joka hetkestä. Jossain vaiheessa nappasi kiinni M:n capri-housujen lahkeesta, mutta irrotti otteensa välittömästi kuultuaan sanan 'irti'. Milo tuntuu ymmärtävän hyvin myös sanan 'ei' merkityksen. Lopuksi Milo pyöriskeli vielä takapihan metsän reunustalla sijaitsevassa pienessä heinikossa, joka on ehdottomasti se paras paikka ulkomaailmassa

Kyllä on ihana pieni kaveri. Yhteinen taipaleemme on nyt alkanut ja olkoon se elämää parhaimmillaan. Paljon on vielä opittavaa ja koettavaa edessä sekä Milolla että koko perheellä. Kiitos jo tässä vaiheessa Sissille ja Jukalle kaikista neuvoista ja lämpöisestä kiinnostuksesta, jota olette osoittaneet. Tulemme varmasti kääntymään puoleenne neuvoja kysyen vielä monen monta kertaa. Niin ja tietenkin onnentoivotukset myös Milon veljien ja siskon emännille ja isännille - ovat nämä mukavia aikoja!

Kävimme katsomassa viiden viikon ikäisiä pentuja. Olivat todella suloisia! Lisää kuvia kuvagalleriassa.

Tänään klo 8.35 saimme sähköpostitse kauan odottamamme tiedon. Taran synnytys oli käynnistynyt yöllä ja viisi brindlepentua, neljä urosta ja yksi narttu, putkahti maailmaan. Näiden jälkeen tuli vielä yksi uros, joukon ainoa vehnänvärinen pentu.

Niin kauas kuin muistan, minulla on aina ollut joku karvainen ystävä, jonka kanssa olen jakanut elämän ilot ja surut. Perheessäni on jo lapsuudestani lähtien ollut useita kissoja ja olipa joukkoon eksynyt yksi koirakin - cockerspanieli, joka totteli nimeä Max. Muuttaessani Helsinkiin jouduin kuitenkin käytännön syistä jättämään kissani (Eetu ja Bach) viettämään eläkepäiviään äitini hoiviin.

Elämä kuljetti minut etelästä Pohojanmaalle, jossa asustelen ja taivallan avomieheni (M) kanssa. Koska lapsuudessani totuin siihen, että ympärilläni pyöriskeli näitä karvaisia kavereita, olin jo pitkään haaveillut, että josko jonain päivänä saisin puhuttua avomieheni, peripohjalaisen jääräpään, sen verran sekaisin, että hän antaa periksi ja suostuu ottamaan talouteemme uuden asukin.

Vuoden 2005 lopussa viimein onnistuin harppomaan kaikkien esteiden ja patojen yli. Istuimme saunan lauteilla ja jälleen kerran ehdotin, että josko kissa olisi kiva? Erittäin jyrkkä "Ei, ei olis!" ei saanut minua lannistumaan, vaan heitin ässän hihasta "No mites, käviskö kilpikonna?" ...hämmentyneen katseen saattelevana sain vastauksen "KILPIKONNA?! Mitä ihmettä?! Ooksä tosissasi?? Ei mitään kissoja, eikä varsinkaan kilpikonnaa, mutta koirahan olis kiva". Siitä se sitten lähti...ja ilokseni huomasin, että minun lisäkseni myös M, jolla on joskus lapsena ollut Jonttu niminen kääpiökani, oli todella innostunut asiasta ja hankki tietoa eri roduista ja koiran kasvattamisesta pitkän aikaa aamuyön tunneille saakka.

Tutustuttuamme lukuisiin eri koirarotuihin, huomasimme, että terrierit herättävät meissä ne suurimmat tunteet. Koirien kuvauksia lukiessa terrierit tuntuivat aina jotenkin "omilta" - meneviä, iloisia, hassuja, fiksuja, hyväluonteisia luupäitä, joista ei yleensä hoidettuna lähde karvaa köytenä. Aloimme siis tutustua eri terrierirotuihin tarkemmin.

Jackrussellinterrieri oli ensi alkuun erittäin vahva ehdokas, koska se ulkomuotonsa vuoksi näyttää meistä molemmista lähes täydelliseltä koiralta, mutta rotua syvällisemmin tutkittuamme päätimme jättää sen laskuista pois. Onhan se muotirotukin tällä hetkellä, mutta lähinnä unohdimme sen siksi, että se tuntuu vaativan hirveästi tekemistä ja aktivoimista pysyäkseen elinvoimaisena. Kaikki koirathan vaativat virikkeitä, mutta Russell tuntui olevan aikamoinen sähköjänis, joten heräsi epäilys, että onko kyseessä ehkä hieman liian vaativa rotu ihmisille, joilla ei kuitenkaan koirien kasvattamisesta ole vankkaa vuosien kokemusta.

Borderterrieri, bostoninterrieri, westie ja kettuterrieri olivat vuorotellen listan ylimmäisenä, mutta afrikkalaisen bongorummun lailla alitajunnassa paukutti kuitenkin se rotu, joka ensimmäisenä valloitti meidän molempien sydämen, resupekka - glen of imaalinterrieri.

Kevään kynnyksellä otimme sitten yhteyttä rodun kasvattajiin ja löysimmekin kasvattajan, jolle oli tulossa glennipentue alkukesästä. Sissi ja Jukka (Kennel Taramont) perheineen toivottivat meidät tervetulleeksi vierailulle kotiinsa, jossa meillä olisi mahdollisuus tutustua rotuun vielä paremmin. Muutaman päivän kuluttua kutsusta olimmekin jo matkalla kohti Ylöjärveä. Perille päästyämme meitä oli ovella vastassa glennit Piiku ja Mörri. Parin tunnin visiitiksi suunnittelemamme reissu venähti kuin huomaamatta neljätuntiseksi ja tuona aikana saimme todella kattavan tietopaketin glenneistä. Vierailu Taramönttilässä sai meidät entistä vakuuttuneemmiksi, että glenni olisi meidän rotu. Olimme onnellisia, että olimme löytäneet hyvän kasvattajan, jolta oman pötkylämme halusimme hankkia. Nyt täytyy vaan jaksaa odottaa, että saammeko pennun, jota niin kovasti jo kaipaamme.