Tänään klo 8.35 saimme sähköpostitse kauan odottamamme tiedon. Taran synnytys oli käynnistynyt yöllä ja viisi brindlepentua, neljä urosta ja yksi narttu, putkahti maailmaan. Näiden jälkeen tuli vielä yksi uros, joukon ainoa vehnänvärinen pentu.

Niin kauas kuin muistan, minulla on aina ollut joku karvainen ystävä, jonka kanssa olen jakanut elämän ilot ja surut. Perheessäni on jo lapsuudestani lähtien ollut useita kissoja ja olipa joukkoon eksynyt yksi koirakin - cockerspanieli, joka totteli nimeä Max. Muuttaessani Helsinkiin jouduin kuitenkin käytännön syistä jättämään kissani (Eetu ja Bach) viettämään eläkepäiviään äitini hoiviin.

Elämä kuljetti minut etelästä Pohojanmaalle, jossa asustelen ja taivallan avomieheni (M) kanssa. Koska lapsuudessani totuin siihen, että ympärilläni pyöriskeli näitä karvaisia kavereita, olin jo pitkään haaveillut, että josko jonain päivänä saisin puhuttua avomieheni, peripohjalaisen jääräpään, sen verran sekaisin, että hän antaa periksi ja suostuu ottamaan talouteemme uuden asukin.

Vuoden 2005 lopussa viimein onnistuin harppomaan kaikkien esteiden ja patojen yli. Istuimme saunan lauteilla ja jälleen kerran ehdotin, että josko kissa olisi kiva? Erittäin jyrkkä "Ei, ei olis!" ei saanut minua lannistumaan, vaan heitin ässän hihasta "No mites, käviskö kilpikonna?" ...hämmentyneen katseen saattelevana sain vastauksen "KILPIKONNA?! Mitä ihmettä?! Ooksä tosissasi?? Ei mitään kissoja, eikä varsinkaan kilpikonnaa, mutta koirahan olis kiva". Siitä se sitten lähti...ja ilokseni huomasin, että minun lisäkseni myös M, jolla on joskus lapsena ollut Jonttu niminen kääpiökani, oli todella innostunut asiasta ja hankki tietoa eri roduista ja koiran kasvattamisesta pitkän aikaa aamuyön tunneille saakka.

Tutustuttuamme lukuisiin eri koirarotuihin, huomasimme, että terrierit herättävät meissä ne suurimmat tunteet. Koirien kuvauksia lukiessa terrierit tuntuivat aina jotenkin "omilta" - meneviä, iloisia, hassuja, fiksuja, hyväluonteisia luupäitä, joista ei yleensä hoidettuna lähde karvaa köytenä. Aloimme siis tutustua eri terrierirotuihin tarkemmin.

Jackrussellinterrieri oli ensi alkuun erittäin vahva ehdokas, koska se ulkomuotonsa vuoksi näyttää meistä molemmista lähes täydelliseltä koiralta, mutta rotua syvällisemmin tutkittuamme päätimme jättää sen laskuista pois. Onhan se muotirotukin tällä hetkellä, mutta lähinnä unohdimme sen siksi, että se tuntuu vaativan hirveästi tekemistä ja aktivoimista pysyäkseen elinvoimaisena. Kaikki koirathan vaativat virikkeitä, mutta Russell tuntui olevan aikamoinen sähköjänis, joten heräsi epäilys, että onko kyseessä ehkä hieman liian vaativa rotu ihmisille, joilla ei kuitenkaan koirien kasvattamisesta ole vankkaa vuosien kokemusta.

Borderterrieri, bostoninterrieri, westie ja kettuterrieri olivat vuorotellen listan ylimmäisenä, mutta afrikkalaisen bongorummun lailla alitajunnassa paukutti kuitenkin se rotu, joka ensimmäisenä valloitti meidän molempien sydämen, resupekka - glen of imaalinterrieri.

Kevään kynnyksellä otimme sitten yhteyttä rodun kasvattajiin ja löysimmekin kasvattajan, jolle oli tulossa glennipentue alkukesästä. Sissi ja Jukka (Kennel Taramont) perheineen toivottivat meidät tervetulleeksi vierailulle kotiinsa, jossa meillä olisi mahdollisuus tutustua rotuun vielä paremmin. Muutaman päivän kuluttua kutsusta olimmekin jo matkalla kohti Ylöjärveä. Perille päästyämme meitä oli ovella vastassa glennit Piiku ja Mörri. Parin tunnin visiitiksi suunnittelemamme reissu venähti kuin huomaamatta neljätuntiseksi ja tuona aikana saimme todella kattavan tietopaketin glenneistä. Vierailu Taramönttilässä sai meidät entistä vakuuttuneemmiksi, että glenni olisi meidän rotu. Olimme onnellisia, että olimme löytäneet hyvän kasvattajan, jolta oman pötkylämme halusimme hankkia. Nyt täytyy vaan jaksaa odottaa, että saammeko pennun, jota niin kovasti jo kaipaamme.